Neljä tuntia vuoristossa

"You gotta hike this trail at least once and take obligatory Potato Chip Rock pictures at the top if you live in the area!"

Näin kirjoittaa joku sandiegolainen yelp.comissa Mount Woodsonin patikointireitistä. Tuumasta toimeen! Kyseinen reitti on noin 10 mailin eli 16 kilometrin reitti, jossa noustaan ylös vuorelle ja tullaan sitten samaa reittiä takaisin. Matkaan suositellaan varaamaan neljä tuntia ja melkein sen verran meilläkin meni. Palkintona kiipeämisestä ylhäällä on erikoinen nähtävyys nimeltä perunalastukivi (Potato Chip Rock). Sen päälle sitten kiivetään voitonriemuisena ja otetaan kuvia. Reitti on varsin rankka, koska se on käytännössä koko matka ylämäkeä. Varsinkin loppumatkasta saa olla onnellinen, jos on parikin metriä tasaista. Lisäksi reitiltä puuttuvat varjopaikat lähes kokonaan, joten paahde voi olla melkoinen.

 Ruista ranteeseen ennen lähtöä

Valmistauduimme reitille kevyellä aamiaisella ja huolellisella aurinkosuojan levittämisellä. Mukaan otimme pari pulloa vettä molemmille, energiapatukoita, aurinkolasit ja hatut (tai ainakin toinen meistä). Hätätapauksia varten otimme myös paperia ja särkylääkettä. Pukeuduin vaaleisiin vaatteisiin.

survival kit 

Ei muuta kuin menoksi sitten. Reitille suositellaan lähtemään aamukahdeksalta, jottei kuumuus nousisi sietämättömäksi. Niin meidänkin piti, mutta voi kun nukutti makoisasti lauantaiaamuna. Loppujen lopuksi lähdimme klo 11 eli kuljimme reitin juuri kuumimpaan aikaan. En voi suositella. Reitti lähti Lake Powaylta, joka sijaitsee San Diegosta vähän pohjoiseen.

reitti lähti alla näkyvän Lake Powayn rannalta, matka on tässä juuri vasta alkanut

lähtökuopissa

Liikenteessä oli paljon porukkaa ja monet olivat jo paluumatkalla. Meitä tuli vastaan paljon hyväntuulisia ihmisiä, jotka hymyili, hyppeli polulla ja huikkaili huomenia. Oma olotila ei ollut ihan yhtä riemuikas ja loppumatkasta pysähdyimmekin aika usein. Oli kuumaa ja pölyistä, ja pakko sanoa, että eteneminen oli rankkaa ainakin minulle. Maisemat sen sijaan olivat ihan hienoja - jos vain jaksoi nostaa katseen polusta.

reitti pölisi hiekkapölyä niin, että tämä kasvikin oli täysin pölyn peitossa

Reitin pään näki vasta ihan loppuvaiheessa, ja reilun tunnin kohdalla alkoi jo usko loppua, koska olimme etukäteen kuulleet ylösmenon kestävän kolmisen tuntia. Sitten näimme tämän toivon tuojan:

Suunnilleen sen verran ylösmeno tuosta kestikin. Kokonaisuutena menomatka kesti meillä aika tarkkaan parisen tuntia, keskisykkeeni menomatkalta oli melkein 150. Emme pitäneet pidempiä taukoja, mutta minuutin-parin taukoja pidimme varsinkin loppuvaiheessa useita. 

Kun lopulta näimme huipun siintävän, oli olotila riemuikas. Ylhäällä otimme kuvia perunalastukivellä, söimme patukat, joimme vettä ja nautimme varjoisasta istumapaikasta. 

  palkintona kiipeämisestä sai nostattaa sykettä vielä tälle perunalastukivelle (Potato Chip Rock) kiipeämällä

näkymät kielekkeeltä olivat aikamoiset

Tauon jälkeen lähdimme takaisin. Koska takaisin tullaan samaa reittiä, niin melkein koko matka oli alamäkeä. Vastaan raahusti uupuneita kasvoja, jotka kyselivät meiltä, onko vielä pitkä matka. Tulijoita jaksoi tsempata, koska oma askel oli kevyt, hymy herkässä ja sitä hädin tuskin enää muisti tulomatkan rasituksia. Jaksoi ottaa valokuviakin.

 kaukana siintää Lake Poway

Matkan jännittävän kokemus oli kuitenkin vielä edessä, tapasimme nimittäin Kalifornian vaarallisimman villieläimen. Olimme jo ihan loppumatkassa, kun ohitsemme juoksi pari nuorta miestä. Yhtäkkiä toinen heistä kääntyi, osoitti pengertä takanaan ja huikkasi meille, että siellä on käärme. Tultuamme kohdalle näimme tien reunassa reilun metrin mittaisen kalkkarokäärmeen.

 kalkkarokäärme polkua ylittämässä

Pysähdyimme muutaman metrin päähän odottamaan, mitä käärme tekee. Se oli tullessamme aikeissa ylittää polun, mutta meidät huomattuaan oli vähän aikaa paikallaan, kääntyi sitten takaisin pengertä kohti ja luikerteli hitaasti sinne. Se oli itse asiassa aika komea eläin eikä yhtään aggressiivisen oloinen. Emme tietenkään olisi sen lähelle menneet, kuten ei sekään meitä lähestynyt. 

kalkkaron helistin

Sitten olimmekin jo melkein takaisin järvellä. Paluumatkaan meni noin 1,5 tuntia ja keskisykkeeni oli alle 130. Vaikka reitti oli kokonaisuutena varsin rankka, oli se ehdottomasti kaiken arvoinen. Ehkä kuitenkin kaikista mahtavinta oli tulla takaisin kotiin ja pestä kaikki se neljän tunnin kuumuus, hiki ja pöly pois pitkällä suihkulla.