tiistai 27. maaliskuuta 2012

Lisää treeniä

Viikon sisällä on ollut niin paljon kaikkea uutta, etten ole malttanut pysähtyä kirjoittelemaankaan. Viime viikolla oli toinen tapaaminen personal trainerin kanssa ja se oli, jos mahdollista, vielä rankempi kuin edellinen treeni. Tällä toisella kerralla treenasimme kuntosalin puolella. Perusidea oli kuitenkin sama kuin edelliselläkin kerralla: koko ajan käytetään useampaa kuin yhtä lihasryhmää. Erilaisia kyykkyjä tehtiin taas valtavasti yhdistettynä muihin liikkeisiin. Monissa laitteissa myös tehtiin heti perään ilman taukoa toinen sarja esimerkiksi toisenlaisella otteella.

PT:n menetelmällä syke pysyi koko ajan korkealla ja treenin keskisykkeeni oli yli 150, samaa luokkaa kuin bodycombatissa. En takuulla ikinä ole treenannut niin kovilla sykkeillä kuntosalin puolella. Eikä edes käytetty hetkeäkään aerobisia laitteita vaan aloitettiin suoraan lihaskuntoliikkeillä, aluksi lämmittelyksi ilman painoja. PT:llä oli myös hyvä silmä siihen, minkä verran vielä jaksoin tehdä. Juuri kun ajattelin, että nyt en jaksa enää yhtään, niin hän sanoi, että pari vielä. En muista koska lihakset olisi tulleet niin kipeiksi kuin tuon treenin jälkeen.

Nämä treenit ovat suorastaan mullistaneet ajatukseni kuntosaliharjoittelusta ja se tulee näkymään myös treeniohjelmassani. Olen vältellyt sekä kyykkyjä että punnerruksia - koska ne on niin kauheita! - mutta nyt otan molemmat ohjelmaan. Ja ehdottomasti yhdistelmäliikkeitä, kun ne kerran ovat noin tehokkaita. 


Lopuksi vähän aurinkolasihehkutusta. Tilasin ajat sitten jo harkitsemani Givenchyn kehykset fototrooppisilla eli valon mukaan tummentuvilla linsseillä, omilla vahvuuksillani. Olin vähän skeptinen noiden linssien suhteen. Mielikuvani oli, että tuollaiset ei koskaan ole kirkkaat vaan jotain siltä väliltä. Mutta nämä ovat osoittautuneet käytännössä ihan loistaviksi. Sisällä linssit ovat täysin kirkkaat, suorassa auringonpaisteessa ihan tummanruskeat ja pilvisellä säällä jotain siltä väliltä. Väri vaihtuu nopeasti ja lasit on tosi näppärät asioilla. Päivisin käytänkin nykyään melkein pelkästään näitä, jos en laita piilareita. Tällä hetkellä tuntuu, että jatkossa voisi tilata kaikki silmälasit suoraan tällaisilla linsseillä.

linssit on sisällä ihan kirkkaat...

...ja ulkona tummat (tässä ei vielä tummimmillaan).

Englannin kurssista lisää joskus myöhemmin, mutta se on ollut kiinnostava ja hyödyllinen. Jo viikon jälkeen puhuminen on huomattavasti vaivattomampaa. Ja sen verran on tullut palautettakin, että kommentoijat taisivat olla oikeassa epäillessään, että ehkä se kielitaitoni sittenkin on parempi kuin ajattelin :). 

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Kielikylpemään

Olen tehnyt havainnon, että kielitaitoni ei parane ihan huimasti enempää istuessani sohvalla San Diegossa Turun sijaan. Kuten olen aiemmin maininnut, niin henkilökohtaisia tavoitteitani täällä on oppia vihdoin puhumaan englantia sujuvasti. Onhan se kielitaitoni nyt jo sujuvoitunut, mutta hitain askelin, koska usein päivän ainoa paikalliskontakti voi olla kaupan kassa. Niin paljon kuin kielten opiskelua olen aina inhonnutkin ja yliopistolla viimeisen englannin kurssin suoritettuani ajattelin, että ei enää koskaan, niin marssin taannoin paikallisen collegen vähän kuin aikuiskoulutuskeskukseen, joka tarjoaa ulkomaalaisille englannin kursseja.


Oma heikko lenkkini on nimenomaan puhuminen ja siellä oli tarjolla englannin keskustelu- ja ääntämiskurssi. Ja vieläpä ilmaiseksi! Kävin taannoin ilmoittautumassa ja siinä yhteydessä tehtiin pieni suullinen kielitesti. Huolimatta testin helppoudesta onnistuin tekemään siinäkin alkeellisia virheitä, mutta virkailija sijoitti minut silti advanced-ryhmään, mikä ei antanut erityisen hyviä odotuksia kurssin tasosta. Kurssille oli jonotuslista ja noin parin viikon jonotuksen jälkeen sain tänään puhelinsoiton. Olin juuri tullut salilta rättiväsyneenä lounaasta haaveillen, kun kuulin pääseväni kurssille. Kysyin, koska aloitan ja vastaus oli, että tänään. Vajaan tunnin päästä. Eikä asuta ihan kivenheiton päässä tuosta oppilaitoksesta. Pikasuihkun, autolla kaahailun ja kampusalueella suoritetun epätoivoisen haahuilun jälkeen ehdin paikalle pari minuuttia ennen tunnin alkua.


Aloitin tunnin täyttämällä henkilötietolomakkeen, briiffaamalla pikaisesti taustani opettajalle ja lainaamalla kirjoituspaperia vieressäni istuneelta sympaattiselta japanilaisnaiselta. Opettaja kertoi, että olen vasta toinen suomalainen hänen tunneillaan, edellinen oli kuulemma kymmenen vuotta sitten. Aika hämmästyttävää ottaen huomioon suomalaisten suuren määrän tässä kaupungissa. Tunnin alussa kirjoitettiin huvipuistoista opettajan sanelusta ja käytiin sitten tekstiä läpi ryhmissä ja opettajan kanssa. Loppuaika keskusteltiin parista annetusta aiheesta ryhmissä ja koko luokan kanssa. Ei mitään pedagogista ilotulitusta, mutta tunnilla oli rento meininki, muut opiskelijat vaikuttivat suunnilleen samantasoisilta ja tulihan siellä puhuttua, mikä on se pääasia. Ja kyllähän se hintansa väärti ainakin on ;).

Kurssin kansalaisuuskirjo oli laaja. Siellä sitä tunsi itsensä maahanmuuttajaksi muiden joukossa. Omassa ryhmässäni oli japanilainen, vietnamilainen ja iranilainen. Tehtiin hauska havainto kahden jälkimmäisen kanssa, että kaikkien meidän omissa kielissä äännetään vokaalit suunnilleen samalla tavalla. Ja kaikki oli yhtä mieltä siitä, että englannissa ne äännetään ihan älyttömästi ;).

Tykkään bongailla oivaltavia mainoslauseita ja tänään sellaisen tarjosi 100 % kierrätysmateriaalista tehty vihkoni: "Just think, in a previous life, this was probably somebody else's notebook."

Saamissani kurssimateriaaleissa luki, että opiskelijat tarvitsevat tunnille kierremapin kurssipapereille, kyniä ja sanakirjan. Koska muutenkin opiskelutarvikkeiden hankinta on aina ollut erottamaton osa opintojen alkamista (voi niitä ala-asteen tuoksukumeja!), niin pitihän sitä tulla kotiin Office depotin kautta. Nyt on sitten mappi, vihkoja ja kyniä odottamassa huomista. Ja ylihuomista ja ylihuomista, sillä kurssia on pari tuntia joka arkipäivä kesäkuun alkuun asti. Luulisi, että tämänkin kankea kieli siinä jo vähän vetreytyisi. 

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Sadepäivän kuvia

Täällä satoi koko lauantai, oli tuulista ja koleaa. Onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään kodin lämmöstä - paitsi palauttamaan toinen niistä viallisista pölynimureista... Hyvä valita parin viikon ainoa sadepäivä jättiläispaketin raahaukseen, mutta ei olla työpäivinä ehditty palautuspisteelle ennen kuin se sulkeutuu. Ei siihen reissuun onneksi kauan mennyt ja nyt on vihdoin molemmat vialliset paketit palautettu.

Tuota pikkureissua lukuun ottamatta oltiin koko päivä kotona, välillä on kiva vain oleskella kaikessa rauhassa. Sitä ei vieläkään ole täysin päässyt eroon suomalaisesta syyllisyydestä istua sisällä aurinkoisena päivänä, vaikka täällä niitä olisi tuhlattavaksikin asti.

Oli kivaa ajan kanssa kuvailla perjantain siivouspäivän kunniaksi ostamiani jaloleinikkejä. Mieheni mielestä kukkakuvat ovat kaikista tylsimpiä, mutta itse voisin kuvata kukkia vaikka joka päivä. Eli jos joku muukin on jo kyllästynyt kukkakuviin, niin en uskalla luvata helpotusta ;).





Oli kivaa lukea rauhassa sanomalehteä. Pohdin aiemmin, että tilaisimme paikallisen San Diego Union Tribunen, mutta irtonumerot eivät oikein vakuuttaneet. Päädyimme sitten tilaamaan The New York Timesin, perjantaista sunnuntaihin. Josko nyt pääsisi vähän kärryille maan tapahtumista ja oppisi muutaman uuden sanan siinä sivussa.


Oli kivaa juoda kahvia viikonloppukupeistamme eli isoista Taika-mukeista.


Oli kivaa kaivaa neulontatarvikkeet esille muuton jäljiltä ja aloittaa uusi projekti. Ala-asteen käsityötuntien traumat esti puikkoihin tarttumisen pari vuosikymmentä, mutta jokunen vuosi sitten neulontabuumi tarttui minuunkin. Koska en ole kovin kärsivällinen, niin neulon yleensä pieniä ja nopeasti valmistuvia projekteja, kuten asusteita. En myöskään ole liian pikkutarkka pienien virheiden suhteen. Olen kuullut tarinan, että joskus oli tapana tehdä hienoihin käsitöihin tahallaan jokin pieni virhe todisteeksi käsityöstä. Niin haluan suhtautua pieniin virheisiin itsekin.


Viimeisen vuoden aikana on tullut neulottua vähemmän, on ollut niin paljon kaikkea muuta. Joululahjoiksi neuloin sentään jotain (vaikkakin yksi joululahja on vieläkin kesken...). Nyttenkin neulon lahjaksi, joten ei tästä sen enempää tässä vaiheessa. Hämäykseksi otin kuvan pelkästä mallitilkusta ;).


Erityisen kivaa oli, että olimme koko päivän yhdessä kotona, ehti juttelemaan ja nauramaan :). 

torstai 15. maaliskuuta 2012

Sinivalkoiset siivet odottavat

Kesäinen Turku kutsuu! Ostin tänään lennot Suomeen toukokuun loppuun. Muuten meistä kumpikaan ei olisi tänä vuonna vielä käynyt Suomessa, mutta siellä on perhejuhla, josta en oikein voi - enkä halua - olla poissa. Ja kun kerran sinne asti lähden, niin olen sitten samalla vähän pidempään, kolme viikkoa. Ja hyvä niin, sillä nyt kun lentojen buukkauksesta taitaa olla pari tuntia, niin loman kalenteri alkaa jo näyttää buukatulta.

Löysin ihan kivat lennot kohtuuhinnoin. Parasta on, että vaihtoja on vain yksi, Lontoon Heathrowlla, ja matka-aika on siksi useamman tunnin lyhyempi kuin tullessamme. Vaikka lentoyhtiö ei ollutkaan valintakriteerini, niin tykkään myös siitä, että Lontoo-Helsinki-välin lennän Finnairilla. Finskillä matkustaessa on aina tuntunut niin kivalta palatessa kuulla tervetuloa suomeksi, ja nyt se tuntuu varmasti erityisen kivalta.

Beurerin matkalaukkuvaaka on painonsa arvoinen matkakaveri

Lennoista puheenollen, haluan esitellä parhaan matkustusostoni ikinä: yllä olevan matkalaukkuvaa'an. Perhettäni asuu Keski-Euroopassa erään halpalentoyhtiön reittien varrella ja matkustin sinne yleensä pelkillä käsimatkatavaroilla. Aina sai matkalaukkupunnituksessa olla hikikarpalo otsalla, kun oli koettanut punnita matkalaukkua arvioimalla - toisessa kädessä matkalaukku ja toisessa kädessä mitä tahansa, jonka painon tiesi. Todella tarpeeseen vaaka tuli tänne muuttaessamme, jolloin jokaikinen gramma tuli tarpeeseen. Toivottavasti pakkaus on helpompaa tälle reissulle. Vaaka lähtee kuitenkin mukaan, tuliaisia punnitsemaan.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Personal training

Salijäsenyyteeni kuuluu kaksi tapaamista personal trainerin kanssa ja ensimmäinen oli tänään. Jäsenyyssopimusta tehtäessä sain sellaisen kuvan, että näillä parilla kerralla lähinnä tutustutaan kuntosalin laitteisiin ja tyyliin jutellaan mukavia tavoitteistani. Olin vähän väärässä.

Mukavan oloinen PT kyseli muutaman minuutin taustojani kuntoilusta, tavoitteitani, ruokavalioitani ja terveysjuttuja. Sen jälkeen lähdettiinkin treenaamaan. Treenattiin vajaa tunti matolla, bosupallolla ja pienillä painoilla ja se oli yksi elämäni rankimmista treeneistä. Suurin osa liikkeistä oli erilaisia yhdistelmäliikkeitä, esimerkiksi tein bosupallolla kyykkyjä ja samalla käsipainoilla hauiskääntöjä tai pystypunnerruksia. Samalla treenattiin siten tasapainoa ja core-lihaksia, isoja jalkalihaksia sykkeen nostamiseksi ja ylävartalon pienempiä lihaksia. PT selittikin, että hän pyrkii aina maksimoimaan ajan niin, että treeni on mahdollisimman monipuolista.


PT oli symppis ja hauska. Osasi kannustaa tosi hyvin olematta kuitenkaan mikään korvaan huutava orjapiiskuri. Ei sitä vaan voi jättää sarjaa kesken, jos toinen laskee vieressä, että vielä kolme. Huomasin tekeväni punnerruksiakin enemmän kuin luulin olevan mahdollistakaan. Treenissä vielä tehtiin tosi paljon erilaisia kyykkyjä - jotka on aina olleet suurimpia inhokkiliikkeitäni. Silti treenaus oli tosi kivaa ja siitä jäi huippufiilis. Jalat on kyllä olleet aivan hyytelöä koko loppupäivän, sohvaltakin pitää käsillä auttaa, että pääsee ylös. Olin ajatellut mennä huomenna pilatekseen, mutta veikkaanpa, että pariin seuraavaa päivää ei pysty kävelyä kummoisempiin liikuntasuorituksiin. 

Toisen PT-ajan sovin maanantaille. Silloin kuulemma treenataan kuntosalilaitteilla. Hetken jo huokaisin helpotuksesta, että niissähän ei sentään pysty treenaamaan monella laitteella yhtä aikaa. Mutta jotenkin veikkaan, että tuo löytää keinon siihenkin. Tämän hetken olotilasta huolimatta odotan treeniä jo innolla, niin positiivinen kokemus tämä ensimmäinen kerta oli.

Uusi kotisali

Viimeinen isompi askel kotoutumisessa on otettu, sillä olen ostanut kuntosalijäsenyyden. Ykköskriteerinäni oli bodycombat, kakkoskriteerinä sijainti. Les Millsin sivuilta löytyikin yksi sopiva. Täällä salit tuntuvat olevan jäsenyysperusteisia ja yleensä muutaman päivän voi testata ilmaiseksi. Otin viime viikolla yhteyttä tuonne salille ja sovin tapaamisen, jossa esiteltiin sali ja jäsenehdot. Sitten oli kolme päivä aikaa testata salia ja kävin sinä aikana bodycombat-tunnilla. Sen jälkeen olinkin valmis allekirjoittamaan jäsenyyssopimuksen. 

Olen nyt käynyt combatissa jo kahdesti, kahdella eri ohjaajalla, ja ollut tyytyväinen meininkiin. Välispiikeistä tosin menee puolet ohi ja muutenkin olen ollut välillä pihalla, kun on ollut taukoa. Olen tainnut missata yhden kokonaisen ohjelman, sillä siellä on nyt ihan vieraita biisejä, mutta onneksi miksaavat niitä tällä hetkellä myös vanhoihin, tuttuihin biiseihin. Erityisen kivaa on ollut, että molemmat ovat valinneet miksausbiiseiksi ihan suosikkejani vanhoista. Eli kyllä se tästä, kun taas pääsee vauhtiin! Turun Motivuksessa kävin combatissa kerran viikossa ja otan sen tavoitteeksi täälläkin. Kyllähän Turussakin oli ne muutamat vakiosissit, jotka kävivät joka kerta. Mutta itselleni treeni on sen verran rankka, että kerran viikossa on ihan riittämiin, jos meinaan muutakin liikuntaa viikon aikana harrastaa.


Täällä on siitä jännä systeemi, ettei tunneille ole mitään varausjärjestelmää. Ja noilla combat-tunneilla on ollut vaan jotain 15 ihmistä! Eikä siihen (ainoaan) saliin kauheasti enempää mahtuisikaan. Turussahan noille tunneille mahtui varmaan 30-40 jumppaajaa, ne oli aina täynnä ja paikka piti varata mielellään jo päiviä ennen. En tiedä, ovatko jumpat täällä yleensä vähemmän suosittuja vai mistähän on kyse. Tuo paikka on ehkä vähän pienempi kuin Motivus Centrum, mutta ei se mikään ihan pikkusali ole kuitenkaan. Sinällään tietty kiva, kun on tilaa ja ohjaaja pystyy huomioimaan kaikki - ja esimerkiksi huikkaamaan eräällekin tallukalle, jolla oli puoli biisiä väärä jalka edessä...

Iloinen ylläri täällä on kuntosalien edulliset hinnat. Tämän kuukausimaksu on 50 dollaria (n. 38 euroa), joka sisältää kuntosalin, jumpat, spinningin sekä uima-altaan ja vesijumpat. Kympin lisämaksulla saa käyttöön myös tenniskentät. Eikä tämä sali ole mikään hikinen bunkkerisali, vaan mukava, siisti sali, joka tarjoaa asiakkailleen niin kahvit, shampoot kuin pehmoiset pyyhkeetkin. Erityismaksusta on tarjolla myös Gravitya, ohjattua pilatesta laitteilla. Siihen mahtuu korkeintaan viisi kerrallaan ja hinnat on sen mukaiset, mutta olisi sitä hauska edes kokeilla joskus. Jäsenyyteen sisältyy myös pari ilmaista tapaamista personal trainerin kanssa. Ei ne ilmeisesti ihmeitä sisällä, lähinnä opastuksen heidän kuntosalilaitteisiinsa kai. Huomenna näkee, silloin on ensimmäinen tapaaminen. Ai, niin yksi plussa tuossa paikassa on myös se, että jäsenmaksu veloitetaan tililtä kuukausittain. Ei shekkileikkejä!

Nappikuulokkeet ei sovi korviini, niin treenikaverina on nykyään tällaiset ganstakuulokkeet

Iltaisin olemme käyneet usein yhdessä asuinyhteisömme omalla pikkusalilla, jossa tosin olen vain "juossut" ellipsilaitteella ja kirja on vaihtunut väliaikaisesti kuulokkeisiin. Meillä ei nimittäin näy mitään tv-kanavia tällä hetkellä, kun meidän taloon saakin vain yhden firman kanavapaketteja, ja emme ole vielä päättäneet, ovatko ne hintansa arvoisia. Tällä hetkellä meillä on Suomen tv-kaista ja Netflix. Siksipä olemme sattumalta usein olleet salilla The Voicen tai American Idolin aikaan. Siinä katsoessa tulee ihan huomaamatta juostua tunti tai puolitoista. Sykemittari vain välillä huutelee, että voisi vähän hiljentää tahtia, kun sitä on niin keskittynyt ohjelmaan.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Unikkohameellekin käyttöä

Muistatteko vielä aiemmasta postauksestani ne Marimekon kankaat paikallisessa museossa? Balboa Parkin Mingei-museossa avattiin tosiaan näyttely Northern Stars - Twentieth century Finnish design jo jokin aika sitten ja se oli meidän sunnuntain ohjelmassa. Näyttelyssä on mm. Marimekon kankaita, Iittalan lasitavaraa, vähän huonekaluja ja jopa Fiskarsin saksia ja Nokian kännyköitä. Eilen museossa oli lisäksi Suomi-talon kanssa yhteistyössä järjestetty Suomi-festivaali.

Ennen näyttelyä suuntasimme aamupalalle The Original pancake houseen. Se houkutteli meitä jo taannoin eräänä sunnuntaiaamuna, mutta nähtyämme ulkona metrien jonon jätimme sen toiseen kertaan. Samanlainen jonohan siellä tietty oli nyttenkin, odotusajaksi kerrottiin noin puoli tuntia. Eikä kyseessä edes ole mikään parin pöydän pikkuravintola, vaan asiakaspaikkoja oli n. 150. Koska mikäänhän ei ole niin kiinnostavaa kuin paikka, johon ihmiset jonottavat joka sunnuntai, niin päätimme jäädä odottamaan.

Haimme odotellessa jo kahvit läheisestä Starbucksista, jossa tapahtui hassu juttu. Tilasin kahvimme, minkä jälkeen työntekijä kysyi, olenko Suomesta. Vastattuani myönteisesti hän kertoi, että hänellä on pari suomalaista ystävää ja hän tunnisti siksi aksenttini. Ehkä viidestä sanasta! Aksenttiasia on jännä juttu, Suomessahan usein suorastaan hävetään suomalaista aksenttia. Ja myönnän, että olisi se itsestänikin kiva puhua englantia jollain natiiviaksentilla. Mutta tässä iässä ja tällä epämusikaalisuudella on ihan varma, että aksenttini kuuluu läpi, vaikka asuisimme täällä loppuelämämme. Eikä se haittaa, sillä olen toisaalta myös sitä mieltä, että juuret saa kuulua. Kuulin myös kerran yhden kouluttajan sanoneen suomalaisille, että älkää pyrkikö väkisin eroon suomalaisesta aksentista, sillä se on yleisesti ottaen selkeä  ja ymmärrettävä aksentti. Meillekin on jo kerran täällä sanottu, että onpa meillä kiva aksentti. Eikä se suomikaan taida täkäläisten korvaan niin kauhealta kuulostaa kuin voisi ajatella. Puhuimme kerran kaupassa suomea ja lähellä ollut työntekijä tuli kysymään, mitä kieltä puhuttiin. Hän sanoi, että se kuulosti "coolilta".

"The Original Pancake House - the world's most copied menu" - tiedä sitten, kuka pannukakkuaamiaiset ekana keksi, mutta ihan hyvän sloganin ovat keksineet ainakin

Päästiin sitten viimein syömäänkin. Tilasimme munakkaat ja annoksiin kuului kolme pannukakkua kermavaahdolla ja siirapilla. Lisämaksusta pannukakkujen päälle sai tuoreita mansikoita. En ole ikinä syönyt niin kuohkeaa munakasta ja täytteitäkin oli, no, runsaasti. Annos oli ylipäätään niin valtaisa, että kumpikaan ei jaksanut syödä kaikkea. Pannukakut oli ehkä jo vähän liiankin äiteliä makuuni, mutta en jäänyt käynnin jälkeen ihmettelemään paikan suosiota. Iso, maukas brunssi kohtuuhinnalla.




Sitten sinne museoon, jonka festivaaliosion tosin missasimme pannukakkujonoon. Aluksi seuraa kappaleen verran kameratestailuhöpötyksiä, joten ei-kiinnostuneet voi skipata tän kappaleen :). Koska museossa sai kuvailla, niin testailin, millaista jälkeä vähän isommilla ISO-arvoilla tulee. Alla olevissa kuvissa ISO on 2000, paitsi unikkokuvassa 1600 ja viimeisessä kuvassa 800. Olin todella positiivisesti yllättynyt, miten vähän niissä oli kohinaa edes isoksi suurennettuna. En kokenut tarvetta poistaa tippaakaan kohinaa Lightroomilla. Isommillakin arvoilla tulisi varmasti vielä hyvää jälkeä. Tulee kova opettelu vakioasetuksista nyt, kun skaalat on laajemmat kaikissa arvoissa. Esim. ISO-arvoilla se oli ennen kärjistäen niin helppoa, että ISO 100 auringonpaisteessa, ISO 200 varjossa, ISO 400 hämärässä ja joskus hätätilassa illalla ISO 800. Nyt skaalaa riittää pikkuisen enemmän - ja hyvä niin.


Pukeuduin näyttelyyn oikein teeman mukaan. Minulla sattuu olemaan varmaan kymmenen vuotta vanha Marimekon unikkohame, jota olin jo Suomessa laittamassa kierrätyslaatikkoon, kun tulin toisiin aatoksiin. Vaikka unikkokuosi on Suomessa jo tosi kulunut, niin ajattelin, että täällä voisi joskus tulla sopiva hetki käyttää sinivalkoista Marimekon hametta. Sopiva tilaisuus tulikin sitten heti.

unikot poseeraa

Kuva muutamasta näyttelyesineestä: 






Olipa hauska käydä tässä näyttelyssä. Ja ennen kaikkea olipa hauskaa, että tällainen näyttely on järjestettty. Seassa oli esineitä, joita löytyy omastakin kodista. Meille arkisia esineitä, laitettuna sinne vitriineihin näytteille niin tyylikkäinä ja täkäläisille eksoottisina. 

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Point Lomassa kuvailemassa

Lähdettiin tänään Point lomaan katselemaan ja tietty kuvailemaan. Point loma on suosittuja turistikohteita, jossa on mm. Cabrillon kansallismonumentti, pari majakkaa ja huikeat näkymät downtowniin korkealta vuorelta meren yli. Myös harmaavalaiden vaellusreitti menee Point loman ohi ja tammi-helmikuussa paikalle kerääntyykin ihmisiä bongaamaan niemen ohi uivia valaita.

Cabrillon kansallismonumentti

Dolen ananaksia saapumassa

ei kuvausreissua ilman muutamaa kukkakuvaa

harmaavalaan selkäranka niemenkärjessä valaiden katselupaikalla, jossa oli myös paljon tietoa valaista


sisiliskon serkku lämmitteli kivellä (kroppasin kuvaa paljon)

varmaan ensimmäinen kerta, kun näin turkooseja kasveja

San Diegossa sijaitsee merkittäviä armeijan tukikohtia eikä armeijan helikopterit ja laivat ole harvinainen näky täällä. Osa (kaikki?) tukikohdista sijaitsee Point lomassa ja armeija näkyi alueella monin tavoin. Yhdellä näköalatasanteella esiteltiin armeijan Tyynenmeren alueen kalustoa. Yhtenä päivänä näin lentämässä tuon kuvassa oikealla ylhäällä olevan helikopterin, V22-Ospreyn, ja hyvä, etten ajanut ojaan sitä tuijottaessani. Se näytti Avatar-elokuvan helikoptereilta!

avatar-helikopteri V-22 Osprey

Alueella oli myös useita valtavia sotilashautausmaita. Suurin osa sotilaista oli menehtynyt I tai II maailmansodasta tai Vietnamin sodassa.

 marmorisia muistokiviä silmän kantamattomiin



beloved

Käytiin katsomassa myös alueen vuorovesialtaita.
näyttääkö toi keskaria?

pelikaani?

Point loman jälkeen haimme kaupasta voileipät ja vanhanajan sitruunalimonadia ja menimme keskustan tuntumaan venesataman viereen syömään ne.




"Consuming this product may cause joy"

näiden poikien veneet oli vähän riisutumpaa mallia


Ensifiiliksiä kamerasta. Säädöt oli vähän eri paikoissa kuin vanhassa kamerassa, mutta ne oppii varmasti nopeasti. Aika hyvin pääsin kärrylle niistä jo nyt. Täydellisen aurinkoisena päivänä ei eniten kaipaamilleni hämäräkuvausominaisuuksille ollut tarvetta mutta sen sijaan käyttöä oli puolta lyhyemmälle minimivalotusajalle kuin vanhassa kamerassani. Kapeamman syväterävyysalueenkin huomasi ainakin siitä, että tarkensin ohi enemmän kuin tavallisesti ;). Varsinkin kun 85 mm objektiivissani on pelkkä manuaalitarkennus. Mutta silloin kun tarkennus osui kohilleen, olin todella tyytyväinen tarkkuuteen. Eli ei muuta kuin treenaamaan.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Vanhojen lehtikuvien havinaa

Tykkäsin valokuvasta taidemuotona jo kauan ennen kuin aloin itse kuvaamaan. Kiinnitän myös lehdissä ja uutisissa huomiota erityisesti valokuviin. Esimerkiksi muotilehdissä kuvien tunnelma on itselleni esiteltäviä vaatteita tärkeämpää. Uutisissa ilahdun aina, jos kuvaaja on kiireen keskellä löytänyt kerrontaa myös kuvaan tai muuten onnistunut ottamaan kuvan, joka on pieni taideteos. Varsinkin kun uutiset menevät koko ajan sensaatiohakuisemmiksi ja kuvaajat saavat tehtäväkseen kytistää uutta presidenttiä lumenluontipuuhissa.

Siksipä törmäsin varsinaiseen aarreaittaan, kun löysin netistä Condé Nast Storen, joka myy laadukkaina valokuvaprintteinä vanhoja lehtikuvia, erityisesti muotikuvia. Miten en ole löytänyt tätä ennen? Löysin sieltä valokuvan, jonka haluan seinällemme. Olen törmännyt monesti ennenkin tähän Leombruno-Bodin Voguelle vuonna 1960 ottamaan valokuvaan ja pitänyt sitä kiehtovana. Se on yhtä aikaa kaunis, hauska ja erikoinen. En tiennyt ennen, että sen pystyy ostamaan printtinä. Kuten en tiennyt ennen sitäkään, että kuvassa on hattu.

Tuo sivusto on pullollaan mielettömiä valokuvia ja lehtien kansikuvia. Tykkäsin esimerkiksi tästä Henry Clarken kuvasta vuodelta 1965, tästä Edward Steichenin kuvasta vuodelta 1927, tästä George Hoyningen-Huenén kuvasta vuodelta 1931, tästä Clifford Coffinin kuvasta vuodelta 1949, tästä Cecil Beatonin kuvasta vuodelta 1964, tästä Sante Forlanon kuvasta vuodelta 1958 ja kymmenistä muista kuvista. Upeita! Miten nämä vanhat kuvat ovatkin niin charmikkaita? Ja miten vaikeaa niiden ottamisen on täytynyt olla sen ajan kalustolla? Kaikkien kuvien yhteydessä kerrotaan myös kuvan taustatiedot, mikä on jo itsessään yksi syy selailla sivustoa.

Olen viime päivinä muutenkin lueskellut vanhoista lehtikuvista. Sain jo useamman vuotta sitten mieluisaksi lahjaksi tämän Taideteollisen korkeakoulun kustantaman ja Merja Salon kirjoittaman järkäleen Muodin ikuistajat - muotivalokuvaus Suomessa. Nyt voisi olla vihdoin aikaa perehtyä siihen paremmin. Sen kuvat eivät ehkä ole ihan yhtä sykähdyttäviä kuin tuolla Condé Nastissa, mutta siihen on kirjoitettu suomalaisen muotivalokuvauksen historiikki kattavan ja kiinnostavan oloisesti.


Lisäksi ostin juuri Timen tuoreen erikoisjulkaisun 100 Greatest Images - History's Most Influential Photographs. Kaikesta sotakeskeisyydestä huolimatta kirjanen on tosi mielenkiintoinen ei vain kuvien, mutta erityisesti niiden taustatarinoiden takia. Jokaisen kuvan taustoja valoitetaan kirjasessa ja itse ainakin opin paljon uutta näistä kuvista, joista suurimman osan olin nähnyt, mutta joiden taustoja en näköjään tuntenutkaan kovin hyvin.


Esimerkiksi tuo kannessa oikealla oleva kuva pilvenpiirtäjän metallityömiehistä lounastauolla on tuttu, ja olen aina miettinyt, onko se lavastettu, kun se näyttää niin hurjalta. Mutta tämän mukaan se on todella oikeasti otettu 244 metrin korkeudessa vuonna 1939, kun Charles C. Ebbets palkattiin kuvaamaan NYC:n Rockeferry Centerin rakentamista. Kuvan vieressä myös todetaan hienosti, että "His magnificent image is a fine example of photography's ability to escort viewers onto privileged turf - or, in this case, privileged space - to witness sights they would otherwise never be able to see." Totta!


Kirjasessa on myös tuo yllä oleva kuva San Franciscon maanjäristyksestä vuodelta 1906. Tuo maanjäristys oli Amerikan historian pahin, maanjäristyksessä ja sitä seuranneissa tulipaloissa menehtyi arviolta n. 3 000 ihmistä. Puhuin eilen äitini kanssa maanjäristyksistä, ja hän kertoi historiastani tarinan, jota en ollut ennen kuullut. Aikoinaan Amerikkaan lähtenyt isoisoisäni oli kuulemma ollut San Franciscon maanjäristysalueella tuon maanjäristyksen aikana. Hän työskenteli rakennusmiehenä ja oli ollut korkealla kerrostalossa maanjäristyksen sattuessa. Hän oli kuitenkin selvinnyt, onneksi, sillä muuten ei taitaisi minuakaan olla.