Olympialaiset

En malttanut olla ottamatta kuvaa, kun näin liikenteessä tuollaisen söpön, brittikoristellun minin sopivasti näin Lontoon olympialaisten aikaan. Olemme katsoneet olympialaisia joka ilta avajaisista lähtien. Kisat käydään meidän aikaan keskellä yötä, joten katsomme kisoja Suomen TV-kaistan kautta nauhoituksina ja suomalaisilla selostuksilla. Täällä olemme seuranneet olympiafiilistelyä paikallisista medioista.

On ollut sykähdyttävää katsoa suomalaisten urheilijoiden kisaponnisteluja täältä kaukaa. Huolimatta siitä, ettei mitään kauhean sykähdyttäviä tuloksia olekaan suomalaisilta nähty. Samalla olen huomannut, että amerikkalaisiin urheilijoihin kiinnittää huomiota uudella tavalla. Kun USAn valtaisa urheilijajoukko vyöryi stadionille avajaisissa, olin että wow. Niitä on noin paljon. Eikä ne tunnu yhtä vierailta kuin aiemmin.

Suomestahan aina lähdetään urheilukisoihin (yli)suurin odotuksin ja sitten petytään, kun mitaleita tulikin vähän tai ei ollenkaan. Mutta kun haavoja on nuoltu muutama päivä, niin ollaan jo onnellisia siitä vähästäkin, mitä saatiin. Kun taas Amerikan joukkue lähtee olympialaisiin, voi sillä olla vain yksi tavoite: voittaa enemmän mitaleita kuin mikään muu maa. Niin se on tehnyt tähän mennessäkin.

Keväällä englannin kurssilla opettaja kysyi kaikkien kurssilaisten kotimaiden väkilukua. Heitin pohjalukemat, ja varsinkin kiinalaiset pyörittelivät päätään, että miten voikin olla niin pieni väkiluku. Kun itse tulee pienestä maasta, niin on mielenkiintoista vaihteeksi seurata olympialaisia tällaisesta suurmaasta käsin. Sitä voi vaikka maistaa vähän voitonhuumaa pitämällä peukkuja uuden kotimaan urheilijoille. Samalla kaikki tämä mahtipontisuus nostattaa hellyyttä sitä omaa, pientä maata ja sen harvoja urheilijoita sekä tohkeissaan olevia urheilutoimittajia kohtaan.