Haikeudesta ja ystävyydestä

Tänään saatiin kotiin asennettua se tärkein asia: netti. Kaikki laatikot on purettu ja paljon muitakin asioita saatu järjestettyä. On ollut tietenkin kiva saada omat, tutut tavarat ympärille. Mutta yllättäen niiden myötä on tullut myös haikeimmat hetket täällä ollessani. Kun näki omat tavarat raahattuna tänne toiselle puolelle maailmaa, muutto tuntui aiempaa suuremmalta ja lopullisemmalta. Niiden myötä konkretisoitui, ettei meillä enää ole Suomessa kotia, johon palata, vaan meidän koti on nyt siirtynyt tänne. Yhtenä iltana tuli jopa ensimmäistä kertaa sellainen olo, että mitä olen mennyt tekemään. Olen jättänyt mukavan elämäni ja läheiset ihmiset Suomessa ja muuttanut tänne vailla paluupäivää tai tulevaisuudensuunnitelmia.

Tavarat toivat paljon muistoja mieliin. Kirjat, jotka muistuttavat eri elämänvaiheista, joissa eri kirjat ovat olleet tärkeitä. Valokuvat tietenkin. Olen monesti selaillut valokuvakirjaa, jonka saimme lähtöämme edeltävänä iltana rakkailta ystäviltä. Siihen oli kerätty kuvia ja kirjoitettu tekstejä yhteisistä muistoista Turussa. Olen selannut sitä useasti mutta se jaksaa yhä liikuttaa joka kerta.

Emme järjestäneet syksyllä läksiäisiä, minkä takia tuli tavattua ystäviä ja sukulaisia pitkin syksyä enemmän tai vähemmän jäähyväisfiiliksissä. Olisi voinut olla helpompaa (ja ainakin aikaa säästävämpää) hoitaa se kerralla läksiäisissä, mutta toisaalta koin tärkeänä sen, että ehti jutella kunnolla monien kanssa. Pitkin syksyä ihmisiä tavatessani usein sitä tiesi, että kyseessä on viimeinen kerta ennen muuttoamme, vaikkei sitä olisi ääneen lausuttukaan. Kaikissa syksyn kohtaamisissa oli jäähyväisten tuntu. Luulen kuitenkin, että jäähyväiset olivat helpompia meille lähtijöille. Olimmehan me lähdössä kohti uusia kokemuksia ja meille muutossa oli siten myös positiivisia puolia.

Toisaalta itse pitää hyväksyä se, että muiden elämä siellä jatkuu muuten ennallaan ja vähitellen se meidän paikka kuroutuu umpeen. Ystävyyssuhteet muuttavat muotoaan ja kaikki eivät varmasti selviä välimatkasta. Toisaalta olen sen huomannut jo aiemmin ja hyväksynyt, ettei kaikkien - jossain ajankohdassa läheistenkään - ystävyyssuhteiden tarvitse kestää läpi elämän eikä se vähennä niiden arvoa siinä tietyssä ajassa. Meidän läheisimmät ystävät ovat myös yksiä pitkäaikaisimpia ystäviämme. Ne ystävyyssuhteet ovat kestäneet aikaa ja etäisyyttä ennenkin ja uskon, että ne kestävät tämänkin. Se, mitkä nuoremmista ystävyyssuhteista kestää, jää nähtäväksi.

Tavarat ovat tuoneet mieleen muistoja paitsi ihmisistä, niin myös tutuista paikoista. Turusta, minun kaupungistani. Saimme yllätyksekseni syksyn mittaan paljon läksiäislahjoja, joista olin hyvin otettu. Yhden erityisen mieluisan sain työkavereiltani, Kui designin Turku-tyynyn. Siinä on mm. kuva vanhoista Wärtsilän nostureista, jotka olivat yksiä suosikkiasioitani Turussa. Tein usein kävelyretkiä niiden lähistölle. Olen miettinyt, että jos olemmekin täällä pitkään, niin Turkukin ehtii varmasti muuttua paljon. Miten suuri rooli juuri sillä tuttuudella on. Tuntuuko se enää kotikaupungilta, jos joskus pitkän ajan päästä muutamme takaisin.

Tuona yhtenä iltana, kun katselin kuvia kaiho mielessäni ja mietiskelin tällaisia asioita, niin olin myös hyvilläni siitä, että meille järjestettiin koulutusta kulttuurishokista. Saimme aanelosen kulttuurishokin oireita ja tämä oli nyt selvästi juuri sitä. Luulin aiemmin, että kulttuurishokki tarkoittaa jotain vieraan kulttuurin tapojen hämmästelyä, mutta se onkin ennemmin mentaalinen tila, jossa kokee vierautta omasta elämästään vieraassa ympäristössä. Silloin heikkona hetkenä koetin ajatella, että tämä kaikki kuuluu tähän prosessiin.

Ja niin kuin aina, yöunien jälkeen olo oli valoisampi ja näki taas kaiken sen hyvän tässä uudessa elämänvaiheessa. Kuten sen, että voi aamulla kuvata kolibria parvekkeelta ;). Olipa kiva saada laivassa matkannut teleobjektiivikin käyttöön pitkästä aikaa.

pikku kolibri pörhisteli välillä sulkiaan