Syksy oli kiireinen sekä molempien töissä että matkavalmisteluissa. Koko syksynä emme oikein ole tajunneet, että me olemme todella muuttamassa vuosiksi ulkomaille. Tuntui, että suoritimme vain mekaanisesti tehtävälistaa. Tämä on meille kummallekin ensimmäinen muutto ulkomaille, joten muutoksen suuruutta on vaikea hahmottaa.
Lähtömme oli heti joulun jälkeen ja meillä oli onni viettää viimeiset päivät ennen lähtöä läheistemme kanssa. Ehdimme viettää perinteisen suomalaisen joulun Lapissa appivanhempien kanssa ja käydä lähtöä edeltävänä iltana suosikkiravintolassamme Bossassa syömässä muutaman rakkaimman ystävämme kanssa. Lähtöpäivänä äitini saattoi meidät lentokentälle. Läheiset tuntuivat tajuavan tilanteen meitä paremmin ja läheisten liikutus liikutti itseäkin, mutta jotenkin sitä ei itse vielä tajunnut, että tässä ollaan tosissaan lähdössä kauas ja pitkäksi aikaa.
Itse matka kesti 18 tuntia, vaihdot olivat Kööpenhaminassa ja Chicagossa. Kööpenhaminaan lento meni hujauksessa ja sitten alkoi pisin etappi. Joimme lennon aluksi skumpat, olimme hyvällä mielellä, söimme, katsoimme leffan ja yritimme vähän nukkua. Jossain vaiheessa alkoi puuduttava vaihe: on niin väsynyt paikallaan istumiseen, ettei jaksa edes nukkua. Juuri kun koneiden ilmastointi oli kuivattanut kurkun kiinni ja silmät punoittaviksi, niin saavuimme Chicagoon, jossa odotti maahanmuuttohaastattelu. Siellä kyseltiinkin vain muutamalla lauseella, mitä varten olemme tulossa maahan, tarkistettiin passit ja viisumit, skannattiin sormenpäät ja otettiin varmasti hyvin edustavat arkistokuvat. Odotin, että sessio päättyisi elokuvista tuttuun otsikon lauseeseen, mutta sen sijaan virkailija lätki leimat passeihin ja tokaisi vain, että "ok, go ahead." Ei ollut turhan juhlallista.
Viimeinen etappi mentiin American airlinella, joka tarjoili meille luonnollisesti juustohampurilaiset. Nukuimme lähes koko viimeisen etapin, Suomen aikaahan silloin oli jo varhainen aamu. Kello lähestyi paikallista aikaakin puolta yötä, kun San diegon valtaisa valomeri tuli näkyviin. Tuntui huimalta nähdä laskeutuessa niitä maamerkkejä, joita olimme toistaiseksi vain kuvista katselleet. Tuntui epätodelliselta saapua Diegon lämpöisään iltaan, kun vasta pari vuorokautta sitten olimme perheen kanssa Suomen Lapissa.
Lentokentältä oli bussikuljetus autovuokraamoon. Virkailija ehdotteli meille erilaisia muskeliautoja, mutta halusimme pienempää. Luulimmekin tilanneemme kuvastosta osoittamamme Nissanin, mutta pihalla meitä odottikin Jeeppi. Ajattelimme tämän olevan sitä amerikkalaista meininkiä, kunnes seuraavana päivänä Jeeppimme tärisi vielä isompien autojen vieressä. Ilmeisesti virkailija tosiaan antoi meille täkäläisittäin pikkuauton. Löysimme navigaattorin avulla hyvin perille kalustettuun vuokra-asuntoon, jossa asumme kunnes muuttokuormamme parin kuukauden päästä saapuu.
Kun kaiken päätteeksi menin nukkumaan valtaisaan jenkkisänkyyn puhtaiden, valkoisten lakanoiden väliin se haikeus iski vihdoinkin: me ei olla täällä käymässä, tämä on nyt meidän uusi koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti