Lammaspastaa pääsiäistunnelmissa

Kylläpäs on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta ja kommentteihinkin vastaus oli viipynyt. Eikä täällä edes ole mitään erityistä ollut menossa. Tavallista arkea vain. Pääsiäistä vietimme ihan kotosalla ja rennolla meiningillä. 

Koristelin kodin pääsiäiseen kukilla ja pajunkissoilla. Täältä sai tosiaan kaupasta pajunkissoja!

Pääsiäisestä sain syyn kokeilla vihdoinkin Blankon lammaspastaa, jonka takia ostin muuttokuormaan Turku lautasella -kirjan. Kirjassa esitellään kymmenen ravintolaa Aurajoen rannalta ja kukin ravintola on antanut kirjaan jonkin reseptinsä. Voi sitä onnea, kun kuulin Blankon lahjoittaneen suosikkiannokseni eli lammaspastan ohjeen. Resepti on sen verran työläs tällaiselle laiskalle kokille, että se sopi parhaiten tällaisen leppoisan pääsiäissunnuntain puuhaksi. Loppupäivän voi sitten käyttää kaikkien valmistuksessa kertyvien öljyisten kippojen ja vatkaimien hinkkaamiseen.

Ohjeessa annettiin lampaan kypsennykseen pari vaihtoehtoa, joista valitsimme grillaamisen. Varovaisesta kypsyttämisestä huolimatta liha tuli aavistuksen ylikypsäksi, mutta siitä huolimatta setti oli oikein mainio. Ja kyllä se vähintään etäisesti muistutti Blankon esikuvaansa.

Tehtiin ohjeen mukainen annos ja koska syöjiä oli vain kaksi, niin annoksistakin tuli yhtä valtavat kuin Blankossa konsanaan. Saatiin samalla iltapalat molemmille.

 Blankon lammaspastan ohje löytyy myös täältä Hellun Hellalla blogista.

Lopuksi kuva kaupasta bongaamistani pääsiäiskoristeista. Onkohan amerikkalainen ajatusmaailma erilainen, kun itsestäni tällaiset vangitut pääsiäispuput näyttäisivät vain lähinnä lohduttomilta pääsiäiskodissa. 

Katsokaa nyt tätäkin pikkupupua, miten onnettomalta se häkissään näyttää. 

Tällaisia pääsiäiskuulumisia täältä. Täällähän ei pääsiäislomaa ole vaan miehellä on huomenna normaali työpäivä ja itselläni koulussa puolivälitentti. Eli seuraavaksi sitten kertailemaan kevään aikana opittua.

DIY palmikkorannekoru

Indiedaysin helmikuinen DIY-teema muistutti kaikista omista, toteuttamatta jääneistä projekteistani. Aloitin pienimmästä päästä eli neulerannekoruista. Sellainen valmistuu yhdessä illassa tällaiselta hitaaltakin neulojalta ja sopii vaikka keväthankien after skihin. Ja näitä palmikkoneuleita pystyy käyttämään Kalifornian auringossakin.

Neulerannekorut esiteltiin Vogue Knitting -lehden The Holiday numerossa vuonna 2008. Idea ei kuitenkaan ollut lehden oma vaan noihin aikoihin näitä neulerannekoruja näkyi paljon neuleblogeissa.

Neulerannekorun pohjaksi tarvitaan rannerengas. Muovinen, puinen, metallinen, mikä vaan sormien yli työnnettävä käy. Itse ostin aikoinaan H&M:sta tai vastaavasta kasan halpoja muovirenkaita kahdessa eri leveydessä. Langan väriset olisivat olleet parhaita mutta eipä noiden käyttämieni pinkki ja keltainenkaan näköjään kuulla läpi, kun teki tarpeeksi tiheää neulosta.

Seuraavaksi valitaan langat ja suunnitellaan kuviot. Lankoina käytin jämälankojani. Harmaa oli Debbie Blissin Donegal Aral Tweed, valkoinen mikä lie. Molemmat langat olivat tähän tarkoitukseen vähän turhan paksuja ja valkoinen lanka oli lisäksi liian kiiltävä. Pehmoisempi merseroimaton lanka olisi sopinut paremmin, mutta sitten olisi taas mennyt seuraavat viisi vuotta, jos olisi pitänyt hankkia uutta lankaa ensin. Tein yhteen helmineulosta, yhteen yksinkertaisen palmikon ja yhteen salmiakkikuvion. Halutessa mukaan voisi lisätä vaikka helmiä.

Seuraavaksi mitataan rannerenkaan ympärysmitta renkaan poikki ja tehdään mallitilkku. Lasketaan silmukoiden määrä ympärysmitan mukaan. Sitten neulotaan pitkää suikaletta, kunnes se kiertää koko rannerenkaan. Neulotaan yhteen päät ja reunat rannerenkaan ympärillä. Ympärysmitan voi mitata myös renkaan ympäri, luoda alun perin enemmän silmukoita ja neuloa sitten poikittain.

Ekassa kuvassa näkyy päätysauma ja jälkimmäisessä kuvassa palmikko on kiertynyt sivuun. Tästäkään syystä en sopisi muotibloggaajaksi.

Tunnelmakuvia talvihäistä

Kävin tammikuussa Suomessa läheisten ystävieni häiden takia. Olin myös häiden valokuvaaja yhdessä Birkin kanssa.

Sain hääparilta luvan laittaa tänne muutamia tunnelmakuvia heidän päivästään, tunnistettavia kuvia he eivät nettiin halua. Ymmärrän sen hyvin, sillä en itsekään olisi halunnut hääkuvaajamme laittavan kuviamme julkisesti nettiin. Olen huomannut, että häävalokuvaajien blogit ovat viime vuosina yleistyneet niin, että nykyään varmaan suurin osa suomalaisistakin hääkuvaajista esittelee töitään blogeissaan. Usein hääpäivä esitetään etunimillä ja hyvinkin kattavasti. Se toki palvelee tulevien morsianten valokuvaajavalintaa ja on mukavaa myös tällaiselle valokuvausharrastajalle, joka jaksaa aina katsoa laadukkaita hääkuvia. Samalla olen kuitenkin miettinyt, mitä mieltä hääparit yleisesti ottaen ovat tästä, kun kyseessä kuitenkin on niin henkilökohtainen päivä elämästä. Sinälläänhän kuvaaja lähtökohtaisesti aina omistaa tekijänoikeudet valokuviinsa ja valokuvaussopimuksiin yleensä sisältyy lupa käyttää kuvia markkinointiin. Vaikka sopimus on neuvoteltavissa, niin markkinointikielto luultavasti nostaisi hintaa huomattavasti, tekijänoikeuksien ostosta puhumattakaan.

Tykkään kuvata häitä. Niissä on onnellisia ihmisiä, hyvä tunnelma ja kauniita yksityiskohtia. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuvasin häät ilman, että paikalla oli myös ammattikuvaaja. Olen aiemmin kuvannut muutamissa häissä siten, että ammattilainen on ollut paikalla vain osan ajasta (esimerkiksi vihkimisen) tai olen ollut ns. kakkoskuvaaja. Onneksi vastuu ei nyt ekalla kerralla langennut yksin itselle, vaan meitä oli kaksi. Kiirettä piti silti varsinkin, kun molemmat olimme myös vieraina näissä häissä, joissa oli paljon tuttuja. Pidimme molemmat myös puheet hääparille. 

Vaikka oli helpotus kuvata toisen kanssa - varsinkin kun se toinen kuvaaja on hyvä ystävä - niin oli siinä joitain haasteitakin. Esimerkiksi sovimme kirkkokuvaukseen molemmille omat koreografiat, jotta saisimme ikuistettua tapahtuman mahdollisimman laaja-alaisesti ilman, että samalla häiritsisimme herkkää tilaisuutta. Kun muutenkin oli paljon muistettavaa koko päivän kuvauksissa, niin kaikki tällainen vain lisäsi muistitaakkaa. Tuntui, että luovuus kärsi kaikesta muistamisesta ja kuvaus meni monilta osin vain suorittamiseksi. Opin myös, että potrettikuvauksissa pitäisi vain ihan selvästi tehdä vuorot. Nyt joistain kameraan katsovista potrettiasennoista ei ollut yhtään kuvaa, joissa sekä morsian että sulhanen olisivat katsoneet samaan aikaan juuri omaan kameraan - tai edes samaan aikaan poispäin. 

leikin hetken sydän-bokehillakin Cherryn inspiroimana

Kuvaus oli iso testi myös kameralleni, jolla kuvasin ensimmäistä kertaa todella hämärässä valossa. Sekä kirkko että juhlapaikka olivat hämyisiä ja mietin loppuun asti, käytänkö kuvauksissa salamaa vai en. Päädyin lopulta kuvaamaan ilman salamaa, täydellä aukolla (f/1.8-2.8) ja isoilla ISO-arvoilla (suurimmassa osassa 2500-3200). Täysi aukko teki tarkentamisen haastavaksi ja pakostakin ISO-arvot näkyvät kuvissa vähäisenä kohinana varsinkin, jos katsoo isossa koossa. Koin sen silti tunnelmallisemmaksi vaihtoehdoksi. Loppujen lopuksi olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten vähän sitä kohinaa näissä olosuhteissa silti oli ja miten tarkkoja kuvat olivat myös hämärässä kauempaa otettuna. En usko, että ihan heti tulee vastaan pimeämpää kuvauskohdetta kuin Turun tuomiokirkko tammikuisena alkuiltana. 

Lopuksi vielä vinkkinä, että -15 asteen pakkanen todella syö pattereita. Minulla on vain yksi akku kameraan ja jouduin lataamaan sitä illan aikana. Onneksi mukaan ottamani pikalaturi latasi akun nopeasti ja samalla malttoi itse pysähtyä syömään. Sen sijaan kameralaukussa lyhyiden ulkokuvausten aikana olleen salaman aamulla vaihdetut patterit sammahtivat sinä päivän ainoana hetkenä, kun päädyin käyttämään salamaa. Eli häätanssin aikana. Mutta kuten sanottua, onneksi meitä oli kaksi kuvaajaa.

Brunssille ilmojen halki

Ystäväni on yksityispilotti ja opiskelee parhaillaan edelleen liikelentäjäksi. Hän kutsui minut mukaan harjoituslennolle. Ohjelmassa oli lento sunnuntaibrunssille Hemetin pienen lentokentän lentokenttäkahvilaan ja takaisin.

Harjoituslentokone on pieni neljän hengen kone, ei siis mikään jumbojetti. Aluksi koneesta tarkistettiin lukemattomia pikkuasioita ja sen jälkeen päästiin lähtemään. Kiitoradan päässä vähän jännitti, kun kone tuntui niin pieneltä ja heiveröiseltä, mutta päästyämme sulavasti ilmaan jännityskin katosi.

Lensimme menomatkalla vuoristossa.

Noin tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Hemetin pikkuiselle kiitoradalle.

Kuulokkeet naulaan ja brunssille.

Me tankkasimme tällä kentällä vain munakkaita ja pannareita sympaattisessa kahvilassa. 

Lensimme takaisin meren kautta.

Katselin pienkoneen siipiä ja mietin kaikkia niitä jamesbondeja, joiden olen leffoissa nähnyt roikkuvan sellaisissa.

Näimme tyypillisiä sandiegolaisia omakotitaloalueita.

Ja vähemmän tyypillisiä eli Rancho Santa Fen. Olin juuri oppinut San Diego Magazinen naapurustovertailusta, että se on ylivertaisesti San Diegon piirin kallein asuinalue, jossa asuntojen keskihinnat ovat n. 1,5 miljoonaa. Kakkosena olevan Del Marin keskihinnat yltävät hädin tuskin yli miljoonan. Ei ole vaikea uskoa noita hintoja, kun alla olevia taloja katsoo. 

San Diegon keskustan siluetti ja Coronadon silta näkyivät kaukaa, kun kaarsimme jo lentokenttää kohti.

Loputtomat moottoritiet - se tämän kaupungin huonoin puoli.

Sitten laskeuduimmekin jo lähtökentälle. Kiitos vielä hauskasta sunnuntaista hälle, joka itsensä tästä tekstistä tunnistaa!