Vaellus Grand Canyonilla

Tusayan on pieni kaupunki muutaman minuutin ajomatkan päässä Grand Canyonilta. Vietimme Tusayanissa kaksi yötä mukavassa hotellissa Best Western Premier Grand Canyon Squire Inn (kuka keksii tuollaisen hotellin nimen?). Olimme varanneet päivän Grand Canyonilla vaeltamiseen. Vieraillamme oli haaveissa vaeltaa aina Grand Canyonin pohjalla virtaavalle Colorado-joelle asti ja sieltä takaisin. Mitä ei todellakaan suositella.

"DO NOT attempt to hike down to the river and back in one day."

Grand Canyonin sesonkiaikaa ovat paahtavat kesäkuukaudet ja vaeltaminen on silloin aivan eri juttu kuin marraskuisilla säillä. Hyväkuntoisina ja kokeneina vaeltajina ystävämme ajattelivat tässä säässä jaksavansa tehdä vaelluksen yhdessä päivässä. Me sen sijaan emme, joten päätimme suosiolla vaeltaa noin puolivälissä olevalle pisteelle, jota suositeltiin valitsemamme reitin South Kaibab Trail pisimmäksi päiväreitiksi. Se oli myös tämän vaellusreitin  ensimmäinen piste, josta näkee joen (niin pienenä ruskeana lammikkona, ettei siitä saanut edes kuvaa).

Vaeltajaystäviemme eväinä oli mm. pizza. Kuulemma tällaisellä "pienellä päiväretkellä" ei eväillä ole niin väliä.

Lämpötilat painuivat matkamme aikana öisin pakkasen puolelle ja päivisin nousivat noin +15 asteeseen.  Meidän vaelluspäivänä oli kuulas, aurinkoinen sää, mitä parempaa ehkä ei voisi toivoa. Lämpötilat vaihtelivat pitkin matkaa paljon riippuen siitä, oliko vuoren varjossa vai auringossa. Kerrospukeutuminen on siten tärkeää. Itse laitoin jalkaan 3/4-pituiset juoksutrikoot ja niiden päälle pitkät, vuorittomat housut. Yläosassa oli pitkähihainen trikoopaita, Haglöfsin windstopper-fleece ja sen päällä vielä Michael Korsin toppaliivi. Asu osoittautui toimivaksi ja vähensin vaatekertoja vasta ylöspäin tullessamme.

reitin alkuosa oli hyvin jyrkkä, myöhemmin oli välillä ihan tasaisiakin kohtia

Lähdimme matkaan jo aamuseitsemän aikoihin, ennen auringonlaskua, jotta ystävät ehtisivät vaeltaa koko matkan päivänvalossa. Ajoimme auton kansallispuiston parkkialueelle ja tulimme sieltä bussilla reitin aloituskohtaan. Montaa ihmistä emme nähneet alkumatkalla. Reitin ensimmäinen pysähdyspiste oli Ooh Aah Point (kuvatodiste seuraa, ei tuotakaan nimeä muuten uskoisi).

Me jäimme siihen seuraamaan auringonnousua, kun taas ystävämme lähtivät jo reippaasti alaspäin. 

 Aurinko valaisi laakson vähitellen. Valon ja varjon leikki on yksiä Grand Canyonin tunnusmerkkejä.

Grand Canyon aamu-usvassa

 joku oli taiteillut kiviä kasaan

kaktuksen päätä ei huimaa 

näimme matkalla vähän ruskaakin

Puolivälipisteeseen oli matkaa n. 3 mailia ja pisteen nimi oli Skeleton Point. Pysähdyimme sinne ihailemaan maisemia ja syömään vaivaiset eväämme, pari proteiinipatukkaa ja sipsejä. 

Alla olevasta kuvasta näkyy, miten polku olisi jatkunut alas Skeleton Pointilta. Alaspäin oli kevyttä kävellä ja olisi ollut helppo lähteä jatkamaan matkaa tuosta. Siksi kaikki varoitukset ovatkin paikallaan, koska on niin paljon helpompi mennä alas kuin tulla takaisin ylös. 

Takaisin tulimme samaa reittiä. Koko reittiin meiltä meni vajaat neljä tuntia, mutta kävelimme hitaasti ja pidimme paljon kuvaustaukoja. Kovin haastavalta reitti ei tuntunut siihen nähden, että se tosiaan oli pisin suositeltu päiväretki. Mutta kesähelteissä tilanne olisikin aivan eri.

Vieraamme saapuivat vähän ennen auringonlaskua. Eivät yhtään liian aikaisin, sillä siinä vaiheessa olin törmännyt jo muutaman kerran liikaa varoituksiin koko vaelluksen tekemisestä yhdessä päivässä ja mielessäni näin heidät jo lopen uupuneina jossain kanjonin rinteillä puhelinyhteyksien ulottumattomissa. Aivan turhaan. Heidän vaelluksensa oli mennyt hyvin ja heistä se oli tuossa säässä sopiva päivävaellus. He menivät alas samaa reittiä kuin mekin, mutta tulivat vaihtelun vuoksi takaisin ylös toista, loivempaa reittiä. Kuulimme vierailtamme, että alhaalla oli ollut pieniä vuokramökkejä ja kahvila ja upeassa ruskassa olevia puita. Alkoi houkuttaa joskus tehdä tehdä parin päivän retki niin, että yöpyisi sellaisessa mökissä. 

Olen myös miettinyt, että olisi kiva joskus mennä reitti muuleilla. Muulit ovat kuljettaneet ihmisiä ja tavaroita  kanjonin rinteillä varmaan lähemmäs sata vuotta jo. Usein kapealla ja jyrkällä reitillä ajatus ratsastamisesta tuntui hurjalta, mutta kuulemma muulien kanssa ei koskaan ole tapahtunut onnettomuuksia. Ne ovat hyvin varmoja kulkijoita poluilla.

Huolimatta tästä valtaisasta kuvamäärästä en ehkä raaski olla laittamatta seuraavaksi vielä vähän lisää kuvia Grand Canyonilta.